Royce Da 5’9″ – Street Hop

  • Tyylisuunta:
  • Levy-yhtiö:
  • Julkaistu:
  • Arvosana:
  • Henkilöt:
  • Arvostelija:



Royce Da 5’9″ – Street Hop

1. Gun Harmonizing f. Crooked I [Emile]
2. Count For Nothing [Nottz]
3. Soldier f. Kid Vishis [Frequency]
4. Something 2 Ride 2 f. Phonte [DJ Premier]
5. Dinner Time f. Busta Rhymes [Quincey Tones]
6. Far Away [Emile]
7. Warriors f. Slaughterhouse [Streetrunner]
8. … a Brief Intermission (Skit)
9. New Money [Streetrunner]
10. Shake This [DJ Premier]
11. Gangsta f. Trick Trick [Raf Moses]
12. Minez In Thiz [Denaun Porter]
13. Street Hop 2010 [Nottz]
14. Thing For Your Girlfriend f. K Young [Denaun Porter]
15. On the Run [Emile]
16. Murder [Frequency]
17. Bad Boy f. Jungle Rock Jr. [Streetrunner]
18. Part of Me [Carlos ”6th July” Broady]
19. Hood Love f. Bun B & Joell Ortiz [DJ Premier]

Detroitin veteraani-MC ja ghostwraittaaja Royce Da 5’9″ (oikealta nimeltään Ryan Montgomery) julkaisi kovien odotusten saattelemana 20.10. kuudennen virallisen kokopitkänsä, Street Hopin. Kärsittyään vuoden kakun rattijuopumuksesta, Detroitin kuninkaaksikin tituleerattu Royce palasi keskittyneempänä kuin koskaan julkaisten jo klassikoksi muodostuneen Bar Exam 2 -mixtapen, sopi pitkäaikaiset riitansa hyvän ystävänsä Eminemin kanssa ja lyöttäytyi yhteen lyyristen murhamiesten Joe Buddenin, Joell Ortizin ja Crooked I:n kanssa perustaakseen Slaughterhousen. Albumin piti tulla ulos jo lähes vuotta aikaisemmin nimellä The Revival, mutta bootleggaajat pilasivat nämä suunnitelmat ja julkaisu viivästyi. Street Hopilta löytyy kuitenkin muutamia The Revivalilta vuotaneita biisejä ja myöskin neljä biisiä välissä julkaistulta teaserilta, The Revival EP:ltä.

Ennen kuin voidaan lähteä tarkastelemaan itse albumia tarkemmin, on otettava huomioon muutama seikka liittyen vuotaneisiin biiseihin ja Royceen itseensä. Royce on sellainen artisti, joka aukeaa kuuntelijalle erittäin hitaasti. Hänen tekniikkansa on hioutunut vuosien varrella niin äänenkäytön, flown, punchlinejen, metaforien, riimikuvioiden kuin itse sisällönkin kohdalla täydellisyyttä hipovaksi – sellaiselle asteelle, että hän voi vaikuttaa ensivaikutelmalta jopa tylsältä. Tekniikkahienoudet ja niiden kehittymisen huomaa oikeastaan vasta kun tutustuu hänen aikaisempaan tuotantoon, jota myöskin on arvostettu korkealle ug-piireissä varsinkin yksittäisklassikkobiisien (kuten Boom) kohdalla. Royce ei itse ainakaan helpota kuuntelijan urakkaa, kuten käy ilmi Street Hop 2010:llä:

”If I go over your head it’s cause your ass duckin
FUCK the underground
I rhyme for them fly motherfuckers that’s up,
that ain’t tryin to dumb it down”

Huomioon on otettava myös se, miten Roycen jatkuva multiriimien ja sisäisten riimikuvioiden käyttö nostaa vaikeusastetta biisinkirjoittamisessa ja varsinaisessa toteuttamisessa. Mitä teknisempää teksti on, sitä vähemmän värssyillä voi sanoa, mutta silti Royce onnistuu tässäkin erinomaisesti.

Aikaisemmin vuotaneet biisit ovat puolestaan Internet-ajan vitsaus ja Royce kärsii siitä ainakin levyarvosteluiden kohdalla. Arvostelijat perustavat arvostelunsa pikemminkin odotuksiin, ennakkoasenteisiinsa ja varsinkin muihin levyihin vertaamiseen kuin varsinaisen teoksen kokonaiskuunteluun ja sen pohjalta argumentointiin, joka on valitettavan yleistä nykypäivänä. Olin itsekin kuullut levystä etukäteen jo yhdeksän biisiä 19:stä, joten omien odotusten, mahdollisten biiseihin kyllästymisten ja muiden psyykkisten vaikutusten tiedostaminen on melko tärkeää, jottei anna levylle liian hätäistä tuomiota. Kun kummastellaan, miksei nykyaikana enää sikiä klassikoita, ei ole kysymys siitä, etteivätkö artistit enää osaisi sellaisia tehdä, päinvastoin, kysymys on siitä, että 90-luvulla vertailupohjaa ei ollut nykyiseen verrattuna nimeksikään, kaikki oli uutta eikä lähes kukaan päässyt kuluttamaan etukäteen vuotaneita irtobiisejä loppuun.

Vastuu keskittymisestä onkin kuuntelijalla. Itse kuunneltava artistihan kuitenkin tekee valtavasti töitä oman rimansa nostamiseen, kun taas kuuntelijan vaatimukset artistin tasoa kohtaan nousevat artistin kehittymisen lisäksi itse asiassa sen takia, että musiikin saaminen ja kuunteleminen helpottuvat netistä lataamisen takia koko ajan. Samaan aikaan kun kuuntelija selviää koko ajan vähemmällä tekemisellä ja laiskistuu, kuuntelija myös tottuu vaatimaan artistilta koko ajan enemmän. Tämä ei ole lainkaan reilua nykyartisteille, sillä itse asiassa mitä enemmän he tekevät töitä ja julkaisevat materiaalia ilmaiseksi promotoidakseen varsinaista albumiaan samalla kun kuuntelijat saavat kaiken helpommalla, sitä enemmän kuuntelijan kärsimättömyys, kiittämättömyys, laiskuus ja vaatimukset kasvavat. Kysymys on kaikessa yksinkertaisuudessaan tottumisesta.

”Lyhyen” intron jälkeen siirryn tarkastelemaan itse levyä. Nimi Street Hop on kaikessa yksinkertaisuudessaan väljä konsepti, joka on haastava toteutettava. Teemassa yhdistyy gangstaräpin väkivaltaisuus ja mc-taidot. Levy lähtee käyntiin räjähtävällä mutta melodisella Gun Harmonizingilla, joka muodostui netin syövereissä klassikoksi jo Roycen konekiväärikertosäkeen takia. Jo EP:llä ilmestynyttä alkuperäisversiota on pidennetty albumille loistavalla Crooked I:n säkeistöllä.

Count For Nothingilla jatketaan räjähtävällä tyylillä ja tekniikalla, Royce hautaa biitin metaforilla ja punchlineilla ja jatkaa samaan tahtiin seuraavalla Soldier-rykäisyllä. Mukana on myös Roycen pikkuveli Kid Vishis, joka kuulemma joutui isoveljen tarkassa syynissä kirjoittamaan värssynsä niin monesti uudelleen, että kelpasi levylle. Roycen lainit ovat niin epäkunnioittavia, että ne ovat jo hauskoja:

”Bout to go fishing with a clip that’s extended
’Cause your mama got a glass eye with a fish in it”

Something 2 Ride 2, johon legendaarinen DJ Premier tarjoaa oivallisen luupin, onkin nimensä mukaisesti tehty autofiilistelyä ja chillailua varten. Royce ei kuitenkaan rauhoitu sylkiessään:

”Reignin King of the boom bap
Bomb strapped to my chest askin ”where ya goons at?””

Dinner Timen teurastamiseen on värvätty mukaan kappaleella käytetyn tyylin isä, Busta Rhymes, joka tosin ironisesti joutuu biisillä aika pahasti Roycen syömäksi. Far Awaylla on leppoisa tausta ja autotunea. Tämä biisi on saanut arvostelijoita nalkkiin, monet ovat puhuneet ”epäonnistuneesta yrityksestä tavoitella radiosoittoa”. Pahemmin ei olisi voinut mennä vikaan – biisi nimenomaan parodioi autotunea, eikä kyseessä todellakaan ole mikään rakkauslaulu vaan varoitus, kuten kertosäkeen sanat paljastavat:

”Maybe you should or maybe you just shouldn’t because baby this gun’ll take you so far away (ey) (He will walk right up and murder you)”

Jos tähän vaiheeseen levyä tultaessa on vielä jotenkin pysytty perässä, niin The Warriors vie homman totaaliselle overloadille. Jokainen Slaughterhouse-jäsen tuhoaa mikin täydellisesti tehden biisistä yhden kaikkien aikojen kovimmista possebiiseistä.

Skitti tulee hyvään saumaan vanhoja kasettiaikoja noudattaen ja toimiikin tarkoituksella hengähdystaukona ja skitillä parodisoidaan onnistuneesti kliseisiä skittejä. Hengähdystauon jälkeen hypätään anthem-puolelle, New Moneylla Royce vie raharäpin aivan omalle levelilleen. Shake This on levyn henkilökohtaisin, Premierin tuottama, klassikoksikin väitetty biisi. Royce käsittelee alkoholismin voittamista, Proofin menettämistä, ja vankilareissua edeltäviä ja sitä seuraavia fiiliksiä.

Gangsta-biisissä on levyn ”huonoin” tausta, mutta tässä tuskin on ollut tarkoituskaan kerätä tyylipisteitä. Royce vetää hommat todella hc:ksi:

”I ain’t tryin’ to give your ass no goosebumps
I’m tryin’ to make you feel like I’m ’bout to –
Jump out your motherfuckin’ speakers and kill you”

Ylläolevat lainit voivat myös huvittaa överiydellään, mutta biisin, Roycen ja Trick Trickin uskottavuuden kyseenalaistaminen on sitten oma lukunsa. Trick Trick on asiasta tätä mieltä:

”It’s not about attention
It’s about the seriousness of what you bitch-ass niggas think is a fucking joke”

Gangsta-rapin tarkoituksena on kai alusta asti ollut gangsta-elämäntyylin kuvaileminen ja artistit kannattaa yleensä erottaa asiayhteydestä. Biisi kuitenkin mielestäni kertoo hyvin tilanteen muuttumisesta ja evoluutiosta – aikaisemmin jengit ja yksittäiset ”gangsterit” tappoivat toisiaan, nyttemmin kaupungit ovat yhdistyneet, kuten Gangstallakin julistetaan: ”So from here on out Detroit is officially a no fly zone”.

Minez In Thizilla Royce vetää D12:n Mr. Porterin bängeriin Eminemille ominaisella pelleilytyylillä ja aluksi herätti hieman hämmennystä, mutta välispiikissä Roycen Jokeri-läppä antaa läpille toimivat raamit. Street Hop 2010 on raaka kuvaus levyn kantavasta teemasta, ei mitään kertosäkeitä:

”I’m a mixture
between Chris Brown and Chris Jericho, where’s your daughter?
… I’m more than y’all can handle
At the Grammy’s I’ll send an Indian girl to the podium
to say ”No thank you” like, Marlon Brando
The Oscars, ”The Godfather”
Our father, you should praise me
I got some syphilis nunchucks wearin a AIDS key
That mean I’m sick when I kick SHIT!
Come to my concert get some SARS on the tip of your TIC-KET!
Hehe… I’m super cold”

Thing For Your Girlfriendiakin on ehditty jo haukkua epäonnistuneeksi valtavirran huomion tavoitteluksi. Siitä tuskin on kuitenkaan kysymys – pikemminkin se toimii toisinpäin, on vain bonusta, jos massat sattuvat pitämään biisistä tietämättä mistä siinä puhutaan. Gangstatyylille uskollisesti ja pelimiessääntöjen mukaisesti Royce tekee naisbiisin tietenkin muiden miesten naisille, joka tuo biisille huumoriarvon:

”Probably happy tonight, but after I strike
You gon’ need to your fit your bitch with a tracking device
A Hoe Jack, your hoe’s vulnerable like no strap
You on the Mountain rockin’ a Broke Back (haha)
You faggoty actin’
While me and your bitch is engagin’ a tragedy passion”

Biisin humoristisuus ei tosin pitäisi jäädä epäselväksi, jos sattuu kuulemaan biisin intron.

On The Runin kohdalla siirrytään levyn tarinankerrontaosuuteen. Erityisesti tällä saralla Roycen multiriimien käyttö luo huikean haasteen itse tarinan sisällön onnistumiselle. Biisi kertoo poliisia paossa olevan tappajan fiiliksistä. Vielä tässä vaiheessa suoritus on vasta taidokas – mutta kun Royce kääntää tarinan toisinpäin, eli kertoo seuraavalla Murderilla, miten tappaja joutui tähän tilanteeseen – onkin jo kyseessä todella huikea taidonnäyte. Royce tykittää välillä dialogimuodossa, välillä tarinankertojan äänenä, miten pahasti asiat voivat mennä mönkään, kun ystävä onkin vasikka.

Bad Boyta voidaan varmasti pitää levyn heikoimpana lenkkinä, kliseisenäkin, mutta Chip Fu -ukko Jungle Rock Jr. ja Royce murhaavan uhkaavine lyriikoineen onnistuvat mielestäni kuitenkin rakentamaan melko tykin anthemin. Jo The Revivalin vuotoajoilta asti klassikkona pidetty Part Of Me puolestaan on tarinana ja toteutuksena vielä On The Run/ Murder – konseptiakin huikeampi veto, jo ihan pelkän sisällön takia. Biisin lopussa varmaankin suurin osa kaksilahkeisista kuuntelijoista huokaa helpotuksesta, että siellä lahkeiden välissä on vielä jotain.

Levyn viimeinen vetaisu, Premierin loistavasti tuottama Hood Love on tunnelmallinen matka kaduille. Huudejansa kuvailemaan on värvätty kaksi omalla tavallaan loistavaa veikkosta, Texas-legenda Bun B ja Slaughterhouse-kumppani Joell Ortiz Brooklynista. Jos tästä nyt jotain negatiivista haluaa sanoa niin Street Hopin olisi voinut lopettaa johonkin muuhunkin kuin Joellin kyseenalaiseen trademarkiin ”yawwaan”, mutta tämä nyt on pientä.

19 biisin paketti on pitkä ja on paljon kuuntelijasta kiinni, onko se liikaa. Kun levyyn tutustuu kunnolla ja hienoudet rupeavat löytymään, Roycea kohtaan nousee pikemminkin arvostus, että biisejä on niinkin paljon. Onko Street Hop sitten klassikko? Ennen yksittäisten biisien tarkastelua kirjoittamani seikat on syytä huomioida, ennen kuin lähdetään punnitsemaan onko vai ei.

Ensinnäkin yksittäisiä klassikkobiisejä mietittäessä levyltä tulee mieleen moniakin ja osa niistä on jo aikaisemmin vuotaneita ja kuultuja. Pitääkin muistaa, että tällaiset biisit toimivat loistavasti jo yksinään, mutta vasta kokonaisen albumin tarkkaan mietittynä osana kappale pääsee täysin oikeuksiinsa. Gun Harmonizing, The Warriors, Shake This ja Part Of Me toimivat jo yksinäänkin, mutta nousevat varsinaiseen kukoistukseensa itse konseptin, Street Hopin alla, löytäen paikkansa sen osina ja sen kuvailijana. Vaikka levyn biisit poikkeavat toisistaan melko paljon, rohkenen silti väittää, että ne sulautuvat yhtenäiseen äänimaailmaan. Tästä voidaankin varmasti kiittää tuottajan pallilla häärinyttä DJ Premieria.

Levyn monipuolinen ja -tasoinen anti eli Roycen gangstatyylille uskollinen ylitsepursuava ego, äärimmäinen epäkunnioittavuus ja väkivaltaiset lyriikat yhdistyvät loistavasti ja onnistuvat luomaan todella viihdyttävän ja samalla myöskin hauskan kokonaisuuden. Vaikka toisaalta lainit voi ottaa tosissaan ja niistä voi loukkaantua tai vakuuttua niiden uskottavuudesta, niille voi silti samalla myös nauraa. Levyn hauskuutta lisäävät myöskin hauskat skitit ja autotunen parodisointi. Street Hopilta löytyy rautainen possebiisi, toimivia anthemeita, henkilökohtaista tekstiä, loistavaa tarinointia ja fiilistelyä ja kaikki tämä on höystetty Roycen raudanlujalla teknisellä toteuttamisella, joka nostaa vaikeusasteen huippuunsa.

Kaikki klassikon kriteerit siis täyttyvät lukuunottamatta levyn mullistavuutta. Syy tähän on tietenkin ajankohta. 90-luvulla varsinaiset helmet eivät hukkuneet massan ylitarjontaan. Toisaalta myöskin levyn teemat ovat jo valmiiksi olemassa, Royce vain on kehittänyt niitä ennenkuulemattomalle tasolle. Street Hop on lyyriseltä toteutukseltaan kuitenkin sellainen levy, joka kohonnee historiankirjoihin vuosia myöhemmin, sillä tällä hetkellä sen loistavuutta ei vielä tajuta, se on niin paljon aikaansa edellä. Jotain kertoo se, että arvostelijat pitävät levyn parhaana antina lyyrisesti Dinner Timea, joka itse asiassa sillä saralla on ehkä yksinkertaisin koko levyllä. Muuten arvostelijoiden kovien biisien hehkuttaminen osuu yksi yhteen kovien biittien kanssa, kun taas vähän vähemmän hätäisellä kuuntelulla säväyttävät biitit tuntuvat aiheuttavan heissä negatiivisen reaktion, joka toimii itselleni rap-arvostelijoiden kohdalla jyvät akanoista -indikaattorina.

Street Hop on huikea teos, joka on painava todiste gangsta-rapin evoluutiosta, sillä tyypilliset teemat on toteutettu niin korkealla taitotasolla. Teknisen toteutuksen klassikoksi se voidaan tunnustaa vasta sitten kun arvostelijat ja kuuntelijat ovat kuroneet kuilun umpeen itsensä ja artistin välillä.

Arvosana 5-/5
                                                                                                 Ailu Valle
www.myspace.com/roycefivenine

HUOM! Uutisten kommentointi systeemi on muuttunut. Lue tarkemmat ohjeet foorumeiltamme.

Jätä kommentti