Laiska Leppone – Mes que un slut

Laiska Leppone - Mes que un slut

1. Intro
2. Sata kaljaa feat. Timo Kotipoltto
3. Röis
4. Kotimies feat. Warren Kaa
5. Violetti Cadillac
6. JackSkunk feat. Poikkeus
7. Oven takana
8. Hyvää feat. Timo Kotipoltto
9. Lyyrinen Kukka feat. Chydeone

Laiska Lepposelta ilmestyi kesän lopulla reilun kolmen vuoden tauon jälkeen uusi albumi Mes que un slut. Syyt pieneen taukoon voisi kuvitella johtuneen siviilielämän muutoksista, jotka kuuluvat osaltaan myös tällä uudella albumilla. Levy on pistetty tuttuun tapaan taas Firma Recordsin kautta eetteriin. Laiska Lepposen julkaisuille tyypillinen hiljaiselo itse julkaisuajankohdan ympärillä näyttää jatkuvan tämänkin teoksen kohdalla, sillä Mes que un slut ei ole aiheuttanut ainakaan vielä mitään suurta kohinaa. Toisaalta albumin promootiokaan ei ole ollut ehkä ihan sieltä näkyvimmästä päästä. Harmi sinänsä, sillä Mes que un slut on jälleen hyvä levy. Toisaalta Lepposen levyjen kovuuteen on yleensä kyllä herätty jossain vaiheessa. Ehkä niin käy nytkin.

Mes que un slut on Laiska Lepposen itsensä tuottama kitaroita ja bassoja lukuun ottamatta, joita levyltä löytyykin mukavasti. Taustoiltaan albumi jatkaa pitkälti samoilla Turengin katujen soundeilla kuin edellinen platta HuudiBoogie. Tässä on omat hyvät ja huonot puolensa. Meininki on edelleen mehukasta West Coast -henkistä irrottelua vahvoilla funk-vivahteilla, joka toimiikin varmasti kaikille länsirannikon gangsta-soundin ystäville. Toisaalta ajoittain tulee fiilis, että biitit kuulostavat melko tutuilta, joten vähän monipuolisempi ote voisi tehdä jatkossa hyvää. Biittien osalta erityisesti mieleen jää Oven takana, joka erottuu heti positiivisesti yksinkertaisen, melankolisen ja hieman hämyisen tunnelmansa ansiosta, vaikka kappale ei muuten ehkä olekaan levyn vakuuttavimmasta päästä.

Uusi albumi on leppoisa, vaikka ei mitään kesälirkuttelua sisälläkään. Yleisote on rento ja räpeissä vilahtelee tuttuja aiheita päihtymisen, kruisailun ja naisten ympäriltä. Kyseessä voisi sanoa olevan ns. kotimaista player-räppiä, vaikka naisista puhutaankin ainakin suurimman osan ajasta kunnioittavaan sävyyn. Kappaleiden rentous tulee melkein automaattisesti Laiskan tyylin mukana, joka on kehittynyt ulosannin tavoin vuosien saatossa mukavasti. Muutama laulettu kohta vähän töksähtää, mutta toisaalta esimerkiksi Violetti Cadillac on Laiskan ghettolaulut mukaan lukien erittäin hyvä suoritus. Aikuistuminen ja ikääntyminen näkyvät arkisemmissa aiheissa, kuten työhön ja perheeseen liittyvissä viittauksissa. Toisaalta koko levy on eräänlaista tasapainoilua kulman takaa kurkistavan aikuisten maailman ja päihteiden sävyttämän nuoruuden välillä.

Jos julkaisusta hakee jotain huonoja puolia, niin se on teknisesti ehkä hieman huolimattomasti toteutettu. Mikkisoundit eivät kuulostaa täysin ”puhtailta”. Se on tyypillistä pienemmille julkaisuille ja vaikka nyt ei kyse olekaan varsinaisesti omakustanteesta, niin asia tuskin tulee häiritsemään Laiska Lepposen musiikin ystäviä. Hyviä puolia on kuitenkin huomattavasti enemmän, joten Mes que un slut jättää kuulijalle hyvän vaikutelman. Levy on sopivan kompakti paketti, jolta ei pahempia riman alituksia löydy. Jotenkin albumista jää kuitenkin fiilis, että tämä olisi ”kovalevyltä biisit pois” tyylinen julkaisu. Olenkin varma, että Laiska Lepposelta kuullaan tulevaisuudessa vielä parempia teoksia, vaikka Mes que un slut hyvä julkaisu onkin.

Keskustele julkaisusta Redrum-187:n foorumeilla.

Jätä kommentti